Tämä sivu kattaa tiiviin epätäydellisen tietopaketin Hardcore Technon tyyleistä skenen alkuajoista tähän päivään, eri alagenreistä Hardcore Technon sisällä ja rajoilla sekä erinäisistä Hardcoreen liittyvistä liikkeistä, jotka eivät halua kategorisoitua mihinkään tiettyyn genreen. Tekstin tarkoituksena on tuoda näitä tyylejä ja suuntauksia ihmisten tietoisuuteen ja antaa jonkinlaista kuvaa Hardcore Techno -musiikin monipuolisuudesta. On myös toki olemassa paljon biisejä jotka eivät varsinaisesti liity mihinkään valmiisiin genreihin, liikkeisiin tai muihin raameihin ja hyvä näin, koska vain mielikuvitus on rajana *core-musiikissa. Opas pyrkii etenemään sellaisessa järjestyksessä, että Hardcore avautuu helpommin vasta-alkajille. Ensin käydään läpi kaupallisemmat/näkyvämmät tyylit, joihin aloittelijat todennäköisesti ensiksi törmäävät, jonka jälkeen siirrytään Hardcoren varsinaiseen ytimeen ja lopuksi eri sivuhaaroihin. Mukaan on liitetty YouTubesta löytyneitä biisejä havainnollistamaan eri tyylejä. Teksti sisältää osittain kirjoittajan omia subjektiivisia havaintoja. Syventävämpää tietoa esitellyistä tyyleistä ja suuntauksista löydät hakukoneella.
(Tämä pitäisi päivittää 2020-luvulle)
Varoitus! Niille jotka eivät voi sietää ajatusta siitä että ihmiset kuvaavat termein tietynlaisia musiikkityylejä ja -liikkeitä: ottakaa tai jättäkkä alla oleva tieto.
Hardcore (Techno)
Konemusiikin tyyli, jonka yleisin nopeus on 150-250 BPM (Beats Per Minute = iskua minuutissa). Perustuu yleensä 4/4 four-on-the-floor tasabiittiin, mutta poikkeuksiakin löytyy. Tuntomerkkejä ovat särötetty bassorumpu ja usein atmosfääri on synkkä ja aggressiivinen. Hardcore on kuitenkin varsin hyvin mutatoituva tyyli, eivätkä nämä kaikki ole sille ehdottomia kriteerejä.
Huomio muista Hardcore nimellä kulkevista konemusiikin tyyleistä
Tämä koneellinen Hardcore saatetaan sekoittaa myös Hardcore Breaks, Breakbeat Hardcore, Happy Hardcore, UK Hardcore ja Freeform tyyleihin, joten tehdään alkuun selväksi että näitä tyylejä ei käsitellä tällä saitilla. Ero kahteen ensimmäiseen on selkeä: ne ovat hitaampaa breakbeat painotteista musiikkia. Kolmeen viimeiseen erona on se, että ne ovat bassolinja pohjaisia, eikä niissä käytetä säröbassorumpuja (ei ole tavatonta että tällä saitilla käsitellyssä Hardcoressa käytettäisiin myös bassolinjoja, mutta ne ovat myös yleensä raskaampia ja säröisempiä). Lisäksi näiden tyylien kulttuuri ei eroa esteettisesti muista kaupallisista konemusiikkityyleistä, siinä missä tällä saitilla käsitellyssä keskiverto Hardcoressa näkyy epäkaupallisempi ilmaisu ja underground henki (joskin tämä on muuttunut tietyissä suuntauksissa etenkin 2010-luvulla, tästä lisää alempana). Joissain maissa missä nämä kyseiset tyylit ovat suosittuja toimii Hardcore näille synonyymina valtavirrassa, mutta Suomi on tässä kuitenkin poikkeus. Tunnetut suomalaiset Freeform/”Polkka” artistit ja dj:t kuten Alek Száhala, DJ Proteus ja Nomic ovat itsekkin jossain määrin tekemisissä varsinaisen Hardcoren kanssa ja tekevät selvän eron näille. Poikkeuksia toki Suomestakin löytyy sillä termit adoptoidaan usein netin kautta ulkomailta eikä paikallisilta skeneiltä.
”Gabber” tai ”Gabba” tulee flaaminkielestä ja tarkoittaa ”kaveria” tai ”tyyppiä”. Gabber-musiikkia voi kuvailla sanoilla aggressiivinen, nopea ja provosoiva. Tyypillinen nopeus on 150-300 BPM, mutta on olemassa nopeampaa ja hitaampaakin. Perustana on säröinen bassorumpu. Joskus käytetään acid-ääniä ja hoovereita. Tyypillisesti on otettu sampleja mm. kauhu-, sota- ja gangsterileffoista. 90-luvulla gabberilla tarkoitettiin myös ihmistä joka kuunteli Gabberia ja mahdollisesti käytti gabbereille tyypillistä pukukoodia, mutta nykyään Gabberin emämaassa Hollannissa puhutaan enemmän ”niistä jotka pitävät Hardcoresta”, kuin gabbereista. Joissain yhteyksissä Gabberilla tarkoitetaan Hollannin valtavirta-Hardcorea, mutta esim. itäisessä Saksassa Gabba on ollut nopeampaakin ja suoraviivaisempaa verrattuna hollantilaiseen vastineeseensa (tarkasta esim. Gabba Nation -labeli). Maasta (aika usein maissa missä englanti on äidinkielenä) ja alueen skenestä riippuen Hardcoresta saatetaan vielä käyttää yleistä termiä ”Gabber”, mutta se on kuitenkin harvinaisempaa.
Varhaiseen Hardcoreen vaikutti vahvasti House, Techno ja Mellow 1990-luvun alussa. Se oli synkkää ja hidasta, mutta ajan kuluessa tempoa tuli lisää. Varhaisin tunnettu Hardcore-biisi on Mescalinum Unitedin ”We Have Arrived” vuodelta 1990, joka julkaistiin Planet Core Productions lafkalla. Myöhemmin tästä tyylistä puhuttiin PCP-tyylinä ja nykyisistä HC:n alagenreistä Doomcore on lähinnä tätä. Hollannissa Hardcore tunnettiin ensin Gabber House -nimellä. Ensimmäinen tunnettu Gabber House -tyylin biisi on vuonna 1992 julkaistu Euromastersin ”Amsterdam, Waar Lech Dat Dan?”, jolla rotterdamilainen tuottaja irvailee Amsterdamin Mellow-skenelle.
Mescalinum United – We Have Arrived (1990)
Euromasters – Amsterdam, Waar Lech Dat Dan? (1992)
English Muffin – The Blood of an English Muffin (1993)
Gabber/Valtavirran Hardcore ~ vuosina 1994-1997/Artcore
Tässä vaiheessa Hardcore ja raskaampi/nopeampi underground konemusa yleensäkin oli jo mutatoitunut moneen suuntaan. Käsitellään ensiksi kuitenkin kaupallisempaa Hardcorea/Gabberia joka oli tällöin pinnalla, etenkin Hollannissa. Valtavirran HC oli tähän pisteeseen tullessa tullut tunnetuksi maailmalla Thunderdome- sekä lukuisien muiden CD kokoelmien myötä. Perusnopeus tällä tyylillä oli 170-200 BPM:n luokkaa ja perustana särötetty TR-909:n bassorumpu. Tähän aikaan myös Happy Hardcore oli suosittua ja se näkyi tässäkin tyylissä esimerkiksi pitchattujen ”oravavokaalien” muodossa. Loppujen lopuksi laajempi gabberskene kuoli 1990-luvun lopussa tullessaan liian kaupalliseksi ja itseään toistavaksi ja Hollannin valtavirtamedian tehdessä pilaa skenen kustannuksella. Koska uudet innovaatiot eivät vielä myyneet niin skene siirtyi maan alle muutamaksi vuodeksi. Tämä kyseinen nousu- ja laskukausi tosin vaihtelivat myös hieman eri maittain.
DJ Ruffneckin tämän aikakauden tyypillistä Gabber saundia kutsuttiin Artcoreksi.
Vanhan koulukunnan Gabber ei kuitenkaan koskaan täysin kadonnut ja musaa on julkaistu ja bileitä järjestetty asteen verran kulta-aikaa pienemmille yleisöille nykypäivään saakka. 2010-luvun lopulla myös jotkin hipsteripiirit omivat 1990-luvun pukeutumistyylin ja saundin tehden siitä taas trendikästä hieman erilaiselle skenelle.
Juggernaut – Don’t Fuck With A Ruffneck (1994)
Diss Reaction – Jiiieeehaaa (1995)
Brian Acardy – Wayz of da Underground (1998)
Neophyte vs Stunned Guys – Army of Hardcore (1998)
Dark Raver ja DJ Vince pistivät uuden Hardcore-tyylin alulle vuonna 1997. Kappaleet olivat taas vaihteeksi hitaampia kuin mihin tuon ajan Gabberissa oli jo keretty tottumaan, mutta bassorummuista alettiin pikkuhiljaa tekemään massiivisempia. Rumpukoneiden sijaan muovailtiin sini- ja kanttiaaltoja. Basarit olivat ”orgaanisempia” ja niitä venytettiin ja effektoitiin paljon biisien filleissä, joka antoi tälle uudelle Nustyle/Newstyle tyylille sen ominaisen saundinsa. Rytmit olivat usein jonkinlaista marssimista, oli yksinkertaisia ”merirosvo”-hooveri-melodioita (ns. ritititiu-saundi) ja filleissä heitettiin räppifronttailua. Myöhemmin epic trancemaiset melodiat pitkine suvantoineen alkoivat vakiintua. Bassorumpujen koko ja säröisyys kasvoivat tiettyyn pisteeseen asti. Tempokin nopeutui ajan kuluessa (se oli tyypillisesti 150-180 BPM). Nustyle sai Hardcoren uuteen nousuun etenkin Hollannissa ja Italiassa ja siitä puhuttiin myös Mainstylenä ja Mainstream Hardcorena. Suurinpiirtein 2010-luvulle tultaessa biitit olivat tietyllä tavalla yksinkertaistuneet, käytetyt bassorummut olivat aika pitkälti standardisoituneita, eikä niiden taajuuksilla kikkailtu ja tehty kokeita enää samoissa määrin. Mainstream Hardcore saundi oli muovautunut niin paljon siitä mistä se oli lähtenyt, että vuosituhannen vaihteen saundia alettiin nimittää Millenium Hardcoreksi. Joissain yhteyksissä, tosin harvemmin, Newstyleä saatettiin kutsua Gabberiksi, koska se oli tyypillistä hollantilaista Hardcorea.
Nustylellä oli myös jonkin verran yhtäläisyyksiä saundillisesti, rytmillisesti ja alakulttuurillisesti 2000-luvulla isoksi jutuksi nousseen Hardstylen kanssa. Uudempi Hardstyle saundi adoptoi myöhemmin Nustyle-termin käyttöönsä, mutta kyseessä on siis eri genre. Toisaalta Hardstylen myöhemällä Rawstyle-alagenrellä on hyvinkin paljon yhteistä Nustyle Hardcoren kanssa.
The Dark Raver & DJ Vince – Intelligent Hardcore (Tiedettävästi ensimmäinen nustyle prototyyppi vuosimallia 1997. Vanhempi tyyli on vielä kuultavissa, mutta tästä se lähti.)
The Stunned Guys & Dj Paul – Thrillseeka (Malliesimerkki ritititiu-saundista vuodelta 1999)
Promo – Brother of Conflict (2002)
Evil Activities Vs. Chaosphere – Paranoid Dancer (2003)
(työnalla)
Kuten aiemmassa luvussa mainittiin, Mainstream Hardcore oli saavuttanut 2010-luvulle tultaessa tietynlaisen standardisoidun muodon, joka oli suoraa jatkumoa Newstyle Hardcoresta, mutta kuulosti jo huomattavasti erilaiselta kuin saundi 10 vuotta aiemmin. Tempo oli noussut hieman (~160-190 BPM hujakoille) ja biiseissä painotettiin enenevissä määrin EDM pop -tyylisiä nostatuksia ja droppeja sekä mm. synaliidi stabbeja. Crossbreed (alempana) -virveli oli myös löytänyt tiensä Hardcoren valtavirtaan.
Tha Playah – Why So Serious? (2009)
Endymion & Art of Fighters feat. Lilly Julian – A New Today (2010)
Tätä termiä käytetään yleensä nykyajan Happy Hardcoresta ja Freeformista puhuttaessa. Termi merkitsee myös jotain ihan muuta. Hollannista lähtöisin oleva Trancecore on yhdistelmä Psytrancea, Acidia ja Hardcorea. Se kuulostaa Mainstream Hardcorea sulavammalta. Se pyrkii olemaan melodisempaa, keskittymättä pelkästään bassorumpuun. Cenobite Recordsin tuottajat olivat ensimmäisiä jotka tähtäsivät pääasiassa tähän Hardcoren alalajiin 1990-luvulla. Tyyli oli tuolloin Ruffneckin Artcore saundia, mutta erottui kuitenkin siitä melodioillaan. Cenobite ei selvinnyt Hardcoren laskukauden yli, mutta palasi 2005 takaisin kuvioihin. Vuodesta 2001 lähtien mm. Ferox ja Ki-Real jatkoivat ja kehittivät Trancecorea. He yhdistivät modernimpaa Hardcore-saundia Trancecore-soundin kanssa. Sama on jatkunut uudistetulla Cenobitella, mutta verrattuna Feroxiin, saundi on hieman lähempänä Mainstream Hardcorea.
Käytetään yleisenä terminä säröisemmälle, raskaammalle ja teollisen äänimaailman omaavalle Hardcorelle. Darkcore ja Deatchant ovat Industrial Hardcorea ja sitä esiintyy myös mm. Terror-, Speedcore- ja Frenchcore -tyyleissä. Usein puhutaan myös lyhykäisesti pelkästä ”Industrialista”, mutta tätä ei tulisi sekoittaa alkuperäiseen Industrial-musiikkiin. Varsinaisen Industrial-skenen puolelta löytyy myös hyvin samankuuloista materiaalia (tarkasta esim. kokoonpano Alter Der Ruine). Hitaammalla InduHC:lla on yhteisiä juuria ja/tai vaikutteita Rhythmic Noise/Power Noise musiikin kanssa joilla on tekemistä niin Industrial- kuin Noise skenejen kanssa. InduHC:seen verrattuna Rytminoise biisit ovat yleensä vähemmän dj-ystävällistä. Undergroundimmasta pienempien painoksien InduHC:sta löytyy tosin myös kokeellisempaa ja vähemmän kaavamaista matskua. Joskus näiden kahden raja ei ole niin selvä ja on olemassa artisteja, kuten vaikkapa Mono-Amine, jonka musiikki luokitellaan aina sen perusteella minkä skenen tapahtumassa hän soittaa. Selvistä rajoista voidaan oikeastaan puhua vain artistien kohdalla jotka luokittelevat itsensä selkeästi tiettyyn skeneen. Industrialin ja Noisen lisäksi läheinen sukulainen on Industrial Techno, mutta siitä lisää tuonnempana. InduHC:n tyylistä musiikkia on ollut jo 90-luvun alusta lähtien, mutta InduHC tuotiin suuremman yleisön tietoisuuteen vasta 2000-luvun alussa kun hollantilaiset labelit kuten The Third Movement ja Enzyme X löivät itsensä läpi.
Darkcore on hidasta, synkkää, raskasta ja meluisaa Industrial Hardcorea. Huomautettakoon, että samanniminen levykokoelma on kuitenkin nykyään kaikkea muutakin kuin Darkcorea. Ensimmäinen Darkcore-labeli oli (nykyään edesmennyt) Supreme Intelligence joka aloitti 1998 ja sitä pidetään varsinaisena suunnannäyttäjänä Darkcorelle, vaikka termiä käytetäänkin helposti kaikelle synkälle Hardcorelle. Muita merkittäviä Darkcore-nimiä ovat mm. Armageddon Project, Chaosbringer, The Outside Agency (Scenocide 101 -albumin tyyli) ja Petrochemical. Darkcore kehittyi nykyisen hollantilaisen Mainstream Hardcoren rinnalla rankempana suuntauksena. Hardcore Techno -skenen ulkopuolella Darkcore-termiä käytetään myös eräästä Junglen alatyylistä.
Suomen tunnetuimpia darkcore artisteja lienevät Abandoned Soul ja hänen ja Pain Controllin yhteistyöprojekti Instant Chaos.
Armageddon Project – Impending Deathtone
Chaosbringer – End of Days
The Outside Agency – Submerger
Abandoned Soul – Today Never Came To An End
Industrial Hardcoren ja Technon välimaasto/Industrial Techno
Vakiintunutta termiä vailla. Rude Awakening (aka DJ Promo), Peaky Pounder ja kumppanit tekevät tätä tyyliä. Rytmiltään se muistuttaa enemmän Technoa kuin Hardcorea, mutta se on raskaampaa kuin Hard Techno. Hyvin samanlaista saundia on tehty Suomessakin jo 90-luvun puolivälissä Techno piireissä Industrial Technona, mutta tyyli popularisoitui HC piireissä 2000-luvun alussa mm. The Third Movement lafkan avulla, joka julkaisi dj-ystävällisempiä/kaavamaisempia raitoja.
Kaktus – A – MIND-101 (”12, A-puoli) (ysäri indutechnoa Suomesta)
Doomcore on jatkumoa vanhimmille HC raidoille, jotka olivat vielä hitaammasta päästä. Marc Acardipanen (aka Mescalinum Unitedin) Planet Core Productions -labeli oli ensimmäinen joka julkaisi Doomcorea. Tyypillinen Doomcore-raita on 130-160bpm, synkkä ja minimaalinen ja hakee takaa painostavaa tunnelmaa. Bassorumpu on TR-909:stä, mutta ei välttämättä aina yhtä säröitetty kuin perus HC-raidoissa. Hooverin käyttö on myös yleistä. Nykyään tunnetuimpia lafkoja tältä saralta ovat mm. Fifth Era, Crossbones ja Black Monolith Records.
Fifth Era – F.E.#10 (12″, A-puoli) (videolla väärät tiedot)
Niin kuin nimi kertoo tämä tyyli on lähtöisin Ranskasta, mutta tehdään sitä muuallakin. Ranskassa yleisempää lienee kuitenkin Hardcore-termin käyttö. Frenchcore-tyylejä on muutama, ja ne ovat hyvin erilaisia, mutta niitä yhdistää menevä tempo, joka on yleensä 160-220bpm:n hujakoilla. Frenchcore on perinteisesti ollut minimalistista äänimaailmaltaan verrattuna hollantilaiseen Hardcoreen, mutta nykyisestä tyylistä ei voi sanoa samaa. Kaupallisemman Frenchcoren ensimmäinen aalto tuli 2000-luvulla. Se oli kikkailevaa ja biiseissä oli usein lähes aina sama massiivinen säröbasari, jonka häntä on toinen säröbasari väärinpäin käännettynä. Rakenteellisesti se muistuttaa Suomessa tutumpaa Freeformia/Polkkaa, sillä erolla että syntikoiden sijaan käytetään yleensä sampleja ja bassorumpu on kovempi. Enenevässä määrin alettiin tekemään mashup/bootleg versioita tunnetuista pop-, elokuva-, peli-, tms. biiseistä. Mm. Androgyn Network ja Micropoint edustavat tätä saundia. 2010-luvun lopulle tultaessa voidaan puhua jo toisesta aallosta kaupallisessa Frenchcoressa, jossa on synteettistä estetiikkaa samalla tavalla kuin EDM:ssä, hollantilaisessa Hardcoressa ja Uptempossa. Uusimmassa aallossa on myös melodisempaa bassorumpujen käyttöä. 1990-luvun sekä ug-tyylin ranskalainen Hardcore (tarkasta esim. Ingler, Middle M, Mouse ja No Name) saattaa olla pelkistetympää ja keskittyä enemmänkin painostavan tunnelman luomiseen. Suomessa uugeempaa tyyliä on tehnyt mm. Valovoima ja uutta kaupallista tyyliä Bionator Project.
Ingler – Riot (Oldschool Frenchcorea) (1997)
Malaria – Déviance Mentale (vanhaa ug Frenchcorea) (2000)
Androgyn Network – Hard Sensation (2002)
Le Talium – Electro Luminescence (uudempaa undergroundia) (2006)
Terror on Hollannista ja Saksasta lähtöisin oleva tyyli ja termi, joka syntyi 90-luvulla. Terrorin tyypillinen nopeus on 200-300 BPM ja koska Terror on nopeammista tyyleistä kaupallisesti menestynein ja tunnetuin, niin kutsutaan usein kaikkea nopeampaa Hardcorea virheellisesti Terroriksi. Terror on tämän bpm-luokan primitiivisin ja aggressiivisin tyyli käyttäen usein Metalli-riffejä tai kauhuleffa-sampleja. 2000-luvulla Terrorissa on otettu käyttöön massiivisemmat ylisärötetyt bassorummut ja tästä tyylin usein nykyään tunnistaakin. Vanhempi Terror: kuuntele esim. Delta 9:n ”Disco Inferno” -levy. Uudempi Terror: tarkasta esim. artistit Noisekick ja DJ Plague sekä Terrornoize Industry -lafka.
Speedcore on Hardcore-tyyleistä nopein ja sitä on tehty vuodesta 1993. Speedcore on (useiden piirien mukaan) lähtöisin Ranskasta. Ranskalainen Gangstar Toons Industry julkaisi kokoelmia, joista puolet olivat Heavy Metal+HC -saundia. Alussa Speedcore oli 230bpm+, eikä nopeudella ollut niin väliä, mutta se on nykyään vakiintunut 400-800 bpm:n tienoille. Nykyspeedcoressa nopeutta usein haetaan tupla-/tripla-basarilla. Speedcorella ei ole nykyään mitään tiettyä keskittymää yhdessä maassa vaan skene on maailmanlaajuinen. ”Oikeana Speedcorena” pidetään usein yllä kuvatun Terrorin tyylistä Speedcorea, mutta Speedcorea löytyy todellisuudessa niin Industrial-henkistä, melodista ja psykedeelistä (esim. iGoA ja DarkFreak), juustoista (esim. m1dy), diippiä kuin kokeellisempaakin (kts. Flashcore).
Painwalkers – 7 Bodies in the Morgue (vanhan koulukunnan Speedcorea Suomesta)
Deathchant Recordsin lanseeraama 200 BPM:n tienoilla mättävä tyyli, jolla on yhtäläisyyksiä Frenchcoreen. Erittäin kikkailevaa Industrial-henkistä saundia missä käytetään myös usein Hiphop-sampleja, breikkejä ja skrätsäilyä. Hellfish, Producer ja Detest ovat tunnetuimpia tästä tyylistä. UK Hardcore voi myös viitata kaupalliseen Happy Hardcoren suuntaukseen Englannissa.
Jungle-musiikille tyypillisten amenbreak-samplejen käyttö bassorummun taustalla on ollut yleistä jo ainakin 90-luvun lopulla. Viime vuosina modernimpia Drum’n’Bass-tyylejä on alettu yhdistelemään Hardcoren kanssa ja myös näissä Drum’n’bass-tyyleissä on ollut usein vaikutteita Hardcoresta. Tunnetuimpana jälkimmäisestä on Skullsteppinä ja Crankkina tunnettu Techstepin alagenre, josta mm. tuottajat Current Value, Donny ja Limewax ovat tulleet tunnetuiksi. Aggressiivisuudellaan, äänimaailmallaan ja toistavan nopean mättöbiitin haulla tyyli muistuttaa hyvin vahvasti HC Technoa. The Outside Agency, johon kuuluu Drum’n’Bassia ja HC:ta tuottavat DJ Hidden ja Eye-D, ovat tulleet viime aikoina tunnetuksi Hardcorestaan joka käyttää paljon Darkstep- ja Skullstep-tyylisiä kolina breakbiittejä. He ovat kehittäneet saundiaan 90-luvun amenbreak-HC -ajoista lähtien. ”The Way of the Exploding Fist” oli duon ensimmäinen julkaisu, jossa oli vaikutteita modernista Drum’n’Bassista. Muita DnB-vaikutteisia HC-julkaisuja on tullut viime vuosina esim. The DJ Producerilta ja I:Gorilta.
Huomattavaa on että tyyli on myös melko suosittua Suomen undergroundissa artistien ja dj:den keskuudessa tätä kirjoittaessa vuonna 2011. Mm. kotimaiset artistit Skelic ja Shatterling ovat vahvasti inspiroituneet drum’n’core fuusiosta.
The Outside Agency & Current Value – They Are Human
I:Gor – Deadly Shaolin Revenger
Axis & Trank – The Scent (Current Value Remix) (rankemman puoleinen skullstep esimerkki)
Ennen 2010-lukua Uptempo-termi ei viitannut alagenreen, vaan sitä saatettiin käyttää kuvailemaan Hardcorea, joka oli nopeampaa kuin sen ajan valtavirran HC, mutta ei kuitenkaan selkeästi Terroria tai Speedcorea. Uptempo saattoi olla hollantilaista saundia, mutta se saattoi olla myös vaikkapa Deathchantin julkaisuja. Alagenreksi ”Uptempo” vakiintui 2010-luvulla DJ Partyraiserin kautta, joka soitti tunnetusti B-puolen julkaisuja huomattavasti nopeutettuna. Pian monet muut halusivat tehdä tätä samaa tyyliä. Uptempo saundina edustaa vahvasti hollantilaista estetiikkaa ja nopeus on tyypillisesti ~185-220 BPM. Se on yleensä biittivetoisempaa kuin hitaampi valtavirta-HC, mutta kilkattavia Uptempo-basareita on myös kritisoitu basson ja potkun puutteesta.
NSD – Hai La Noi (2016)
Partyraiser vs F. Noize vs Hyrule War – Legends Never Die (BKJN vs Partyraiser anthem) Ft. MC Syco (2018)
Kotzaak Unltd. label kutsuu saundiaan Deathcoreksi. Tyyli on nopeudeltaan hyvin lähellä Terroria (kts. ylhäällä), mutta ei niin säröhakuista. Usein käytetään blastbiittejä ja haetaan tunnelmallista synkkyyttä. Artistisuosituksia: Stickhead/Jack Lucifer, Joe Cocane ja The Kotzaak Klan.
Molemmat ovat termejä konekivääri Speedcorelle. 800-1200 BPM.. rajana se, että basarin pystyy vielä erottamaan ihmiskorvalla. Biisien äänimaailma on yleensä aggressiivinen ja meluisa kuten yllä mainitussa Terrorissa. Nosebleedillä viitattiin alkuaikoina nopeaan Speedcoreen, jossa usein oli mukana metallisampleja. Splittercore termin käyttö alkoi tällä vuosituhannella Pengo nimisen dj:n Speedcore mixauksesta, jonka nimeksi oli laitettu läpällä Splittercore Mix.
BPM on laskettavissa jo tuhansissa ja kymmenissätuhansissa. Kickissä ei ole potkua, mutta se ei ole tässä tarkoituskaan. Biitit ovat niin nopeita ettei ole inhimillisesti mahdollista erottaa iskuja. Periaatteessa äärimmäisin tyyli kunnes joku keksii jotain nopeampaa ja härömpää. Extratone on aika pitkälti internetissä syntynyt ilmiö, jonka ympärille on syntynyt nettilafkoja.
Laurent Mialon (aka La Peste) perusti vuonna 1998 labelin nimeltään Hangars Liquides, joka alkuaikoinaan julkaisi perinteisempää Speedcorea, mutta labelin saundi muotoutui pian kokeellisemmaksi. Moni lafkan artisti tuotti tyyliä, jota alettiin kutsumaan Flashcoreksi. Tyyliä voitaisiin kuvailla jonkinlaiseksi IDM:n (aka ”aivotanssimusiikin”) ja Speedcoren fuusioksi. Biisit sisältävät monimutkaisia kokeellisia alitajuntaan syöpyviä äänikuvioita, joita tahdittaa kiivas bassorumpujen myrsky. Nopeudet eivät ole kuitenkaan täysin verrattavissa yllä mainittuihin Splitteriin ja Extratoneen ja usein bpm heittelee rajusti biisin sisällä. Flashcorelle suunnitelluissa tapahtumissa käytetään surround-äänisysteemejä ja strobo-valoja, joiden avulla yleisö voi kokea transsimaisia olotiloja pelkän musiikin avulla. Pääosassa on enemmänkin kuuntelu kuin tanssi. Flashcorea soitetaan myös paljon HC-skenen ulkopuolella mm. taidetapahtumissa. Artistisuosituksia: La Peste, Neurocore ja Atomhead. (Neurocore kutsuu musiikkiaan mieluummin Cybercoreksi :))
Breakcore on tyyli, jossa on vaikutteita HC Technosta, Junglesta, Drum’n’Bassista ja Industrial-musiikista sekä nykyisellään milloin mistäkin. Se pitää allaan hyvin vaihtelevan kuuloisia tuotoksia, eivätkä sen rajat ole yksiselitteisiä. Ominaista on, että biisi koostuu nopeista ja aggressiivisista breakbiiteistä, jotka on pistetty kokoon kaoottisesti rikkoen perinteisiä biisirakenteita. Breakcorella on yhteisiä juuria Digital Hardcore -tyylin (selitetty alla) kanssa ja varhainen Breakcore olikin varsin punk-henkistä ja poliittista. 2000-luvulla ajoittain isoksikin kasvanut Breakcore-skene profiloitui, ja profiloituu edelleen, enemmän Mashup/Bootleg -tyylisten biisien kautta, joka on tavallaan jatkumoa 1990-luvulle, mutta sanoma on enemmän trollaava kuin anarkistinen. Monet Breakcore-artistit suosivat myös alkuajoista lähtien säröisen HC-bassorummun käyttöä ja tämä yhdistää usein molempia tyylejä samoihin bileisiin.
Digital Hardcorella tarkoitetaan Hardcore Punkin ja Hardcore Technon fuusiota. Sähkökitaraa ja särövokaalia, mutta myös äkäistä HC-bassorumpua. Hyvä esimerkki tästä on esim. Atari Teenage Riotin ”Start the Riot”. 90-luvun ensimmäisen puoliskon jälkeen tyyli muuttui enemmän breikki-painotteiseksi ja tasaiset Hardcore-biitit jäivät. Uudempia bändejä jotka ovat eivät ole täysin jättäneet tasabiittistä Digital HC -saundia ovat mm. japanilainen Akira Death, valko-venäläinen Ambassador 21 sekä ranskalainen DK Dance.
Tekno (ei tulisi sekoittaa suomalaiseen ”tekno”-termiin tai Technoon genrenä) on Euroopassa syntynyt musiikkityyli ja liike. Free Tekno -skene on tavallaan jatkumoa 90-luvun epäkaupallisille reiveille. Perusasetelma onkin tätä: massiivisia laittomia bileitä ulkona, minne jopa sadat äänisysteemit tulevat rekkoineen ja pystyttävät oman stagen, tai vaihtoehtoisesti vallatuissa rakennuksissa. Tunnetuin näistä tapahtumista on vuosittainen Teknival Ranskassa, mutta bileitä järjestetään myös ympäri Eurooppaa (esim. aikoinaan sodan runtelemissa entisen NL:n maissa) ja muualla. Etenkin Ranskassa saundi ja skene on kuitenkin niin suosittua, että jopa presidentti on pitänyt omat Sarkovalit. Skene ei suosi tähti-dj:tä ja monet tuottajat tekevät musiikkia useammilla aliaksilla. Suurilta nimiltä ei ole kuitenkaan täysin voitu välttyä. Tribecore on perus Triben HC:mpi ja nopeampi muoto. Hardtek ja Tribecore ovat periaatteessa samaa musiikkia kuin Frenchcore, mutta Free Tekno -skenen sisällä musiikissa ei aina käytetä Hardcorelle tyypillisiä säröbassorumpuja. Kaupallisin Tribecore on hyvin mashup-henkistä ja jopa iloista, siinä missä Hardcore-skenen Frenchcore kuulostaa lähinnä synkemmältä. Hardtekissä on havaittavissa enemmän Techno-henkisiä komppeja siinä missä muu Tribe voi olla lähempänä Hardcorea. Epäkaupallisempi Tribe on usein synkkää tai psykedeelistä (”Mental Tribe” termi Ranskassa) ja minimaalisempaa verrattuna Frenchcoren ja Triben kikkaileviin kaupallisiin tyyleihin.
69 db – Le Fuck Le Pen Mix (Oldschool kamaa)
Ratus – Vigilance (Mental Tribe)
Win – Genetik Town (Mental Tribecore)
Weasel Busters vs Ndendeki – Magical Girl (Party meininkiä)
J-Core ei ole varsinainen *core-tyyli, vaan yleinen termi kuvaamaan rankempaa konemusiikkia, jossa käytetään paljon sampleja japanilaisesta otaku-kulttuurista. Tähän kuuluvat mm. animet, pelit ja elokuvat. DJ Sharpnel ja hänen levy-yhtiönsä Sharpnel Sounds ovat J-Core -skenen pioneereja. Ensimmäiset julkaisut tehtiin vuonna 1998 ja biisejä oli tehty jo sitä ennen. Alussa saundi oli melkeinpä kokonaan HC Techno -painotteista, mutta myöhemmin mukaan tuli useita Hard Dance -tyylejä (Makina, Freeform, Hardstyle ym.). J-Core liikkeen myötä myös HC-skene on kasvanut Japanissa, mutta joidenkin paikallisten kriitikoiden mielestä liika otaku-painotteisuus on tehnyt hallaa Japanin aiemmin ”eurooppalaisemmalle” HC-skenelle. J-Coren tuottajilla ei nykyään enää tarkoiteta pelkästään japanilaisia artisteja, vaan liike on nostanut netin kautta päätään myös maailmanlaajuisesti ja kansainväliset artistit ovat julkaisseet J-Coreaan japanilaisilla labeleilla. Japanilaisia HC-painotteisempia J-Core -artisteja: DJ Sharpnel, Kenta-v.ez., DJ Technorch ja T+Pazolite. Kansainvälisiä: DJ Shokomi, Spy47 ja Round Wave Crusher.
